VASTAVOIMIA

Askel. Toinen askel. Polvi vihloo.

Oksasta ote, kolmas askel. höyryä puhaltuu lumeen.

Alun innostus poissa, vaihtunut moneen kertaan.

Ärtymyksestä kiukkuun, kiukusta raivoon.

Jyrkkiä rinteitä, kiiltävää metallia, märkiä vaatteita.

 

Rintapielessä synkkä muistutus totuudesta,

veriryhmäni kirjailtuna kangastilkkuun.

Suurten voimien keskellä virheliike palkitaan,

lopullisesti ja vähäeleisesti. Nämä puut eivät nuku ikinä.

 

Raivo kuluttaa, jättää mieleen arpikudosta,

mitä varten minä tätä teen? Miksi minä?

Huudan yhtä lujaa kuin puut kaatanut myrsky,

mutta siitä ei seuraa yhtään mitään.

 

Askel. Toinen askel.

Ote, kolmas askel. Hikipisara valuu otsalle.

Alun innostus poissa, vaihtunut moneen kertaan.

Yllättyneisyydestä iloon, ilosta riemuun.

Nopeita pyörähdyksiä, kiiltävää lattiaa, iloisia katseita.

 

Annan itselleni paljon anteeksi, ja yritän yhä uudelleen.

He näkevät sen. Hymyjä, arvokkaita nyökkäyksiä.

’Hyvältä näyttää’, he sanovat.

Opettajani, käsissäni kevyt kuin poutapilvi

ja yhtäkkiä ymmärrän, millaista voi olla.

 

He kysyvät toisinaan mille hymyilen.

Hymyilen jokaiselle kauniille sanalle jonka olen kuullut,

jokaiselle nyökkäykselle, katseelle, jonka olen muistanut.

Että on jotakin, joka ei tarvitse repivää voimaa,

vain pienen kosketuksen.

 

Se on rohtoni, yrttini, loitsuni.

Arpien parantaja.

Raivon laannuttaja,

tasapainoni,

vastavoimani.